tassunalla

Harmittaa, kun ei pysty pitämään jatkuvasti kameraa käsissään. Jokin aika sitten pölyjä pyyhkiessäni satuin vilkaisemaan keittiön ikkunasta ulos ja Kettu Repolainenhan se siinä. Käveli kaikessa rauhassa lammen reunalla, hyppäsi ojan yli ja kiipesi ylös Peten autopaikalle päin. Oli muuten iso. Ei tainnut olla kettutyttö, joita Wiltsu kattoterassiltaan tiirailee Ja ei, en nähnyt harhoja, niin lähellä ikkunaa se oli, että hämärämmälläkin sen olisi tunnistanut, saati sitten puolenpäivän aikaan, kun näkyvyys oli hyvä.

Wiltsu vahtii ikkunassa näkyykö kettutyttöjä.

Eipä ollut taas vähään aikaan näkynyt metsäneläimiä. Hirviä ei ole enää aikoihin näkynyt ollenkaan – ne on varmaan tapettu täältä  jo sukupuuttoon eikä jäniksiäkään näy kuin hyvin harvoin. Mutta keväällä, ennen kuin puihin puhkesivat lehdet ja heinä kasvoi korkeaksi, näkyi valkohäntäpeuroja ja supikoiria muutamaankin otteeseen ihan tuossa lammen lähistöllä. Varmaan niitä tuossa metsikössä edelleenkin liikkuu, vaikkei kevään jälkeen ole vilaustakaan näkynyt. Ja nyt on niin paljon lunta, ettei oikein viitsi lähteä rämpimään ja katsomaan, näkyisikö siellä jälkiä.

Lintuja – isoja sellaisia – on näkynyt enemmänkin. Äskettäin nähtiin joku pöllö nököttämässä puunoksalla. Siitä se syöksyi alas ja hetken päästä jatkoi matkaansa. Sen verran kaukana se kuitenkin oli, ettei nähty, onnistuiko se saamaan saalista vai miksi syöksyi yhtäkkiä niin vauhdilla alas.

Koukkunokka värjöttelee karmeassa kaatosateessa sähkölinjan päällä

Taisi olla joskus viime keväänä, kun näin isohkon linnun värjöttelemässä sähkölinjan päällä. Satoi aivan kaatamalla, mutta hain kiireesti kameran ja toivoin, että kuvasta saisi jotain selvää. Zoomasin minkä kamerasta lähti, mutta liian kauas se silti jäi. Muutama satakertaiseksi kun kuvaa suurensin tietokoneen ruudulla, niin selkeästi näkyi linnulla koukkunokka, vaikka kuva muuten menikin ihan rakeiseksi. Mutta mikä lintu on kyseessä? Olen todella huono tunnistamaan lintuja, joten en uskalla lähteä edes arvaamaan.

Mitähän sitä on viime aikoina tullut puuhattua – muutakin kuin lunta lykittyä? Ja viskottua palloa hankeen, että Bode palloineen pysyisi edes hetken aikaa pois tönärin tieltä… Sauvakävelyä on harjoiteltu harvakseltaan, mutta kuitenkin. Wiltsu on jo oppinut, että pyrripyörähdystä tehdessä pitää painaa pää alas, niin remmi ei kierry kaulan ali. Vähänkös on fiksu jätkä!

Lunta piha pullollaan…

Sunnuntaikävelyllä suurkaupungin ruuhkassa

Oltiin tässä jokunen viikko sitten sunnuntaina koko porukka pienellä kävelyllä. Pete ja Bode menivät edellä, minä tulin talutusvyöhön köytetyn Wiltsun kanssa sauvoineni perässä. Onneksi en tällä kertaa ollut laittanut sauvoja hihnojen kanssa käsiin kiinni, joten pääsin niistä nopeasti irti. Normaalista poiketen täällä oli nimittäin hirveä ryysis.

Ei menty kuin rantaan ja siellä vähän matkaa jäällä, mutta jo siinä lyhyellä tieosuudella tuli ensin vastaan pariskunta kävellen ja hetken päästä auto. Takaisin päin tullessamme tuli vastaan jo toinenkin auto. Olimme koko porukka aivan täydellisen hämmennyksen vallassa. Ikinä ennen ei ole näkynyt niin paljon liikennettä, ei edes pidemmillä lenkeillä. Tosin jo seuraavana viikonloppuna kaikki oli ennallaan. Tehtiin ihan vastaavanlainen lenkki eikä nähty ristinsielua. Ja lähinnä viikonloppuihin tuo ihmismassoihin törmääminen rajoittuukin jos ylipäätään kehenkään törmätään, viikolla ei yleensä näy ketään. Autoja sentään liikkuu vähän enemmänkin.

Bode oli hivenen epävarma eikä tiennyt miten vastaantuleviin ihmisiin pitäisi suhtautua, mutta Wiltsulla ei ikävä kyllä sitä ongelmaa ollut. Herra ilmoitti hyvin äänekkäästi, että tämä on hänen tiensä eikä vierailla ole mitään asiaa tänne. Pariskunta tervehti meitä ja kysyi asummeko tuolla osoittaen tontillemme. Vastasin myöntävästi ja he sanoivat kuulleensa kun ovat tietä pitkin kävelleet… Kyllä nolotti. Sen jälkeen, kun metsä välistä kaadettiin, on koirilla ollut suora näköyhteys tielle ja ovat mokomat päättäneet, että siellä ei saisi kukaan liikkua

Onneksi isi on tehnyt kunnon polut pihalle, ettei Wiltsu huku hankeen.

Älä haistele, äläkä merkkaile – kävele vaan eteenpäin!

Wiltsulla on kumma tapa haukkua kuin heikkopäinen, kun Pete ja Bode kulkevat edellä. Aivan järjettömäksi sen möykkä yltyy, kun Bode haistelee tienlaitaa, puhumattakaan että kehtaa merkkailla. Kahdestaan Wiltsun kanssa on kyllä ihan rauhallista kävellä ja niin että Bode tulee perässä. Tosin silloin Wiltsun pitää aina välillä kääntyä vahtimaan, että mitä siellä takana tehdään…

Tottahan Wiltsun pomotus näkyy Boden käytöksessä. Niin se oli Missukin hivenen arka ollessaan Riinan valvovan silmän alla ja rohkeus kasvoi vasta kun Missu nousi Riinan kuoltua arvoasteikolla ylemmäs. Mutta kyllä Bode saisi Wiltsun pomotuksesta huolimatta olla edes vähän rohkeampi joten, emäntä hoi, Bodea pitäisi käyttää enemmän ihmisten (ja eläinten) ilmoilla! Ja meillä pitäisi käydä enemmän vieraita, ettei asiasta tarvitsisi tehdä niin hirveän isoa numeroa. Tosin vieraalla ja vieraalla on eroa. Tutut vieraat eivät aiheuta sen ihmeempiä reaktioita, mutta vieraat vieraat jo vähän enemmän (tai paljon enemmän vieraasta riippuen). Pallonpelaamiseen Bode kyllä kelpuuttaa ihan kenet vain, silloin ei ujostella ketään eikä mitään. Niin sitä pääsi aikanaan nuohoojakin heti pallopojaksi, kun pihalle tuli

No kunhan lumimäärä tuosta vähän vähenee, niin päästään taas hakutreeneihin ja sitten on ainakin joitakin vähän vieraampia ihmiskontakteja luvassa.

Lunta alkaa olla jo ihan riittävästi…

Sain sähköpostiini huomautuksen, että blogia on viimeaikoina päivitetty liian harvoin… Siispä kameran muistikortin kimppuun ja etsimään jotain, mistä saisi blogiin vähän täytettä.

Hei Wiltsulla on tuolla luu!

Löysin muistikortilta viime marraskuussa otetun kuvasarjan, minkä näpsin kun Bode äkkäsi Wiltsun huoneessa portin takana olevan luun (omat luunsa Bode vie aina ulos eikä niitä sen koommin ole koskaan näkynyt). Onneksi meillä ei ole lautalattiaa, sen verran ärhäkkäästi Bode yritti kaivautua portin alitse Wiltsun huoneeseen ja luun kimppuun.

Aikansa lattiaa kuovittuaan, lysähti poika maahan ja tuhahteli harmistuneena. Ei päässyt luun luokse, vaikka mieli kovasti teki. On se vaan kumma, kun se mieluisin luu on aina se, mikä on toisella. Missulla oli usein joku loppuun asti kaluttu luu suussaan tai sohvalla vierellään ja vaikka lattialla olisi ollut useampikin vastaavanlainen luu lojumassa, niin sekä Wiltsu että Bode olisivat molemmat aina halunneet juuri sen luun, mikä Missulla oli. Hönttejä!

Pientä poikaa harmittaa, kun ei pääse luun luo

Eipä ole meille tällaista määrää satanut lunta vuosiin. Tänä talvena on lunta tullut jo niin paljon, että se aiheuttaa Boden pallonpeluulle hivenen haastetta:

Mis mun pallo on?

Mis mun pallo on?

Ei hitto, mis mun pallo on?

Hei tiiätkö, mis mun pallo on?

Mis mun pallo on?

Mis mun pallo on?

Mis mun pallo on?

Jihuu mun pallo löyty!

Tää on mun pallo ja enää en tätä hävitä! Uskokoon ken haluaa…. (toim.huom.)

Meinasin jo jättää osallistumatta tämänkertaiseen DogFriday-kuvahaasteeseen, kun en tehnyt ensimmäistäkään uudenvuodenlupausta, mutta kai sellaisen voi tehdä näin jälkikäteenkin? Eli lupaan yrittää keksiä pojille enemmän yhteistä puuhaa, vaikka niillä välillä vähän erimielisyyttä asioista onkin.

Mitä tehtäis?

Kumpi ekana kukkulan kuninkaana?

Minä eka, minä minä

Höh, minä oisin halunnu olla kukkulan kuningas

Ei tää ookaa kivaa, pidä kukkulas…

Mulle riitti tää typerä leikki…

No nyt se suuttu.

Pentubuumi kasvaa kohisten lähipiirissä. Uusimpana pikkuinen briardtyttö, joka saapuu tammikuun lopulla Virosta Turkuun.

Bode 2 kk
kesäkuussa 2006

Kävin tutkailemassa Tiinan kotisivuja ja ihastelemassa pentukuvia, kun kuulin pentujen vaikuttavan erittäin lupaavilta niin käyttöön kuin näyttöönkin. Pete ilmoitti saman tien, että meille ei pentua tule. Ja niinhän me kyllä sovittiin jo aikaa sitten, että koiramäärä saa pienentyä luonnollisen poistuman kautta (silloin Missu oli vielä ihan kunnossa). Onhan kolme koiraa melko paljon, etenkin kun Bode on vielä niin kovin nuori eikä Wiltsukaan mikään vanhus vielä ole.

Mutta on ne pennut vaan niin ihanan suloisia… ja sukua Bodelle

Käykää ihmeessä katsomassa, osa pennuista etsii vielä omaa kotia! Sivut ovat eestiksi, mutta Tiina puhuu myös Suomea.

Täällä tulee siis vettä, mutta ei taivaalta. Pikkuisen ehdin jo säikähtää, kun meillä meinasi vuosi vaihtua ilman raanasta tulevaa vettä Ja joo, kyllä sitä vettä tarvitaan vuodenvaihteessakin. Koirille juotavaksi, Boden ruuan turvottamiseen, kahvin keittoon ja olisi ihan kiva välillä hieman peseytyäkin jos ei muuta niin ainakin käsiä huuhtaista…

Aamulla käsiä pestessäni alkoi vedentulo hiipua. Juuri ja juuri sain viimeisetkin saippuanrippeet huuhdeltua käsistäni kun vettä tuli enää tipoittain. Onneksi olin ehtinyt laittaa jo kahvin tulemaan. Mihinkään en nimittäin olisi päässyt edes aamukahville, kun molemmat autot olivat Peten työpaikalla. Tai olisinhan voinut tietysti soittaa äitilleni ja pyytää hakemaan tai ehkä naapurissa olisi kahvit keitetty, jos olisin kauniisti pyytänyt…

Pumppu rikki vai putket jäässä?

Vesipumpun mittari meni nollille joka kerta, kun avasin raanan ja vedentulo loppui. Laittaessani raanan kiinni, nousi viisari mittarissa ylöspäin. Otin hetkeksi pumpun kokonaan pois päältä. Ei hyvä idea. Sen jälkeen mittari ei enää noussut kuin aavistuksen nollan yläpuolelle.

Päässäni raksutti kuumeisesti; oliko pumppu sanonut työsopimuksensa irti vai – haa – putket jäässä. Siinähän se. Vasta vähän aikaa sitten hämmästeltiin, oliko putkenlämmitin mennyt rikki vai oliko jompi kumpi laittanut lämmityksen pois päältä, kun kylmä vesi oli taas kylmää. Kumpikaan ei muistanut laittaneensa lämmitystä pois päältä, mutta ei taidettu asiaa tarkistaakaan. Nyt tarkistin ja pois päältähän se oli. Ei muuta kuin lämmitys takaisin päälle ja peukut sekä varpaat pystyyn, että putket vielä sulavat ja vesi alkaa taas virrata.

Ja alkoihan se, jihuu! Kiireesti koirien vesikupit täyteen, pyykit ja astiat koneisiin ja koneet pyörimään, eihän sitä koskaan tiedä, milloin vedentulo seuraavan kerran tyrehtyy. Onneksi ei sentään tarvinnut alkaa sulattaa lunta koirille juotavaksi

Onnea ja menestystä vuodelle 2010!

Joulu tuli ja meni sellaista vauhtia, etten saanut ajoissa laitettua toivotuksia tänne blogiin enkä kotisivuillenikaan, mutta vuodenvaihdetta juhlistetaan vähemmän kiireisissä merkeissä, joten nyt on aikaa ja intoa näpytelläkin hieman.

Vauhdikasta vuodenvaihdetta!

Ai niin, täytyykin muistaa laittaa pullo kuohuvaa jääkaappiin… Railakasta vuodenvaihdetta ja onnea uudelle vuosikymmenelle! Kippis!

Tänään havahduin huomaamaan, että olin taas pitkästä aikaa ajatuksissani Missun viimeisessä päivässä. Ja itkultahan ei tietenkään voinut välttyä. Paluun murheen laakson aiheutti – mitä todennäköisimmin – se, kun kuulin eilen Wiltsun morsiamen, Maijan, kuolleen syöpään keväällä ja kun pitkästä aikaa kävin vierailemassa Maijan sivuilla, huomasin myös Wiltsun ja Maijan pennun Nemon – Wiltsun ainoan pojan – kuolleen vain neljän vuoden ikäisenä

Nemo ja Lotta paimentamassa.

Nemo oli aivan ihana poika. Tapasin Nemon sekä omistajansa Lotan paimennuksen merkeissä lokakuussa 2005. Nemon kuolemasta on jo lähes vuosi, mutta haluan lähettää tätäkin kautta sylillisen lämpimiä ajatuksia Lotalle ja toivon, että niistä neljästä Nemon kanssa vietetystä vuodesta on jäänyt ihania muistoja koko loppuelämäksi! Kiitos, että annoit Nemolle hyvän elämän ja rakastavan kodin!

Ja samoin myös Kristiinalle lämpöisiä ajatuksia tätäkin kautta! Emme unohda Wiltsun kanssa suloista ja ihanaa Maijaa! Kiitos Kristiina, että kasvatit Wiltsun ainoan pentueen!

Kunnonkohotustalkoot

Ja ettei taas menisi pelkäksi vetistelyksi, niin palataanpa lopuksi vielä vähän iloisempiin (?) aiheisiin. Pukki toi mulle sauvat, itse olin ostanut kunnon liukuestekengät, Wiltsulle valjaat, talutusvyön ja niihin välikappaleen… Tarkoituksena aloittaa kunnonkohotus, mikä on tarpeen meille molemmille. Ja tänään sitten käytiin testaamassa

Täytyy tunnustaa, että vaatii hieman harjoittelua! Onneksi täällä meidän kulmilla ei liiku juuri ketään, joten saimme sählätä ihan kahdestaan. Boden olin varmuuden vuoksi sulkenut sisään. Ei sitä pitele aidat kesälläkään ja koska nyt on sen verran lunta maassa, niin ei sen tarvitsisi edes ponnistaa päästäkseen aidan yli ja meidän perään.

Olin tosi onnellinen, että Pete kielsi lähtemästä Boden kanssa mihinkään. Pulassa olisin ollut, kun Wiltsukin meinasi vetää mut hankeen. Löysi niiiin ihanan puun, minkä luo oli pakko päästä, vaikka lunta oli hurjasti. Jo Wiltsun kiskaisemanakin nytkähdin eteenpäin, mutta onneksi sekä vyö että talutin joustivat sen verran, etten lentänyt turvalleni hankeen… Ja hetken päästä perässämme tuli irrallaan oleva ajokoira. Siitä onneksi päästiin, kun ärähdin, että menee matkoihinsa.

Ja ne sauvat sitten… Tasaisesti eteenpäin kävellessä kaikki sujui hyvin, mutta kaikessa muussa ne mokomat olivat koko ajan tiellä. Heti kun vauhti hidastui, pyörähti Wiltsu ja remmi kiertyi kaulan ali (mikä ei kaulapannan kanssa aiheuta mitään ongelmia, mutta valjaiden kanssa kyllä). Siinä sitä sitten yritin auttaa ja olla osumatta sauvojen kanssa koiraan… Puhumattakaan kun Wiltsu lähti muutamaan kertaan kiertämään minua ja kiertokäskyä takaisin päin olen aina tehostanut käsimerkein, niin nyt huomasin huitovani epämääräisesti sauvojen kanssa sinne sun tänne. Voi peeveli sentään. Mutta eiköhän tuo lähde sujumaan, kun vähän harjoitellaan – toivottavasti!

Viikon koirakuvan toiseksi viimeisessä haasteessa on aiheena inhimillinen. Nämäkö elukat inhimillisiä? Kyllä!

Bode on tainnut “periä” isännältä raivostuttavan tavan harata vastaan vähän  joka asiassa. Bode kellii selällään monta kertaa päivässä, mutta auta armias, jos sitä käskee kääntymään selälleen, niin hysteerinen paniikki päällä; en tasan varmasti kelli, kun niin haluat. Ja vastaavia tilanteita on vaikka kuinka paljon (isännän niskuroinnit liittyvät pikkuisen eri asioihin, mutta niistä ei sen enempää…). Ai että osaavat olla raivostuttavia!

Wiltsu rakastaa pehmeitä paikkoja. Se ei vahingossakaan nuku lattialla, vaan aina sohvalla, nojatuolilla tai omassa boxissaan myllätyn vällykasan päällä. Meillä ei yleensä ole sohvalla tyynyjä, mutta silloin harvoin kun ne eivät ole lentäneet kaaressa lattialle, käy näin:

Näin noi kaksjalkaisetkin röhnöttävät sohvalla päät tyynyllä, miksen siis minäkin…

Seuraavan kuvan inhimillisyydestä voi tietysti olla montaa mieltä… Ei meillä kukaan ihminen kaljakorin ääreen ole vielä nukahtanut, mutta sohvalla saattaa joskus joku torkahtaa kaljapullo kädessään Siis en tietenkään minä, en ikimaailmassa, vaan tuo isäntä ja onkohan näin tapahtunut kerran, mutta olen kyllä kuullut, että on ihmisiä joille niin käy useinkin

Nää on mun isin kaljat ja näihin ei kukaan koske!

Sain Missun röntgenkuvat Kouvolan eläinlääkäriasemalta jo perjantaina. Todella nopeaa toimintaa, olivat polttaneet ne saman tien cd:lle ja pistäneet matkaan. Vähän pelkäsin etukäteen, miten pahalta niitä tuntuu katsoa, mutta yllättäen siitä tulikin levollinen olo. Tiesin kyllä tehneeni oikean ratkaisun, mutta asia varmistui kun sain katsella kuvia vielä uudestaan kaikessa rauhassa ja pahimmasta järkytyksestä selvittyäni.

Lisäsin kuvat Missun muistokirjoitukseen.

Luin pyrtsipalstalta kehotuksen päivittää geenitutkimukseen osallistuneiden koirien terveystietoja. Ihan hyvä huomautus, ei ollut käynyt mielessäkään, että sekä Wiltsun että Missun osalta päivitettävää on. Molemmilla on todettu kasvain näytteenoton jälkeen, joten otin ja täytin lomakkeet uudestaan.